Christine

Heissan!

Melkein joka päivä astellessamme Ateenan kaduilla näemme monia kodittomia ihmisiä. Mieleen herää kysymyksiä: Miten he ovat joutuneet tuohon tilanteeseen? Miksei kukaan auta heitä? Mutta hetkinen… jos kaikki ajattelevat miksi kukaan muu ei tee mitään niin silloin kukaan ei tee mitään. Ehkä se olenkin juuri minä joka voisi tehdä jotain?

Iidan ja Hildan iltarukouksessa sydämelle nousi ajatus siitä, että voisimme yrittää auttaa kodittomia jotenkin. Seuraavana päivänä marssimme sitten koko poppoomme voimin kauppaan ostamaan kassit täyteen ruokaa ja saippuaa!

Niimpä auringon porottavassa paahteessa läksimme kohti lähipuistoa! Ennen puistoon astumista pidimme vielä pienen rukoustuokion ja pyysimme, että Jumala johdattaisi eteemme oikeat ihmiset, jotka eniten apuamme tarvitsisivat.

Löysimme puluja ruokkimasta valkohapsisen mummelin, joka raahasi varmaan koko omaisuuttaan Ikea-kasseissa. Menimme tarjoamaan ruokakassia, mutta hän vain hymyili, pudisti päätään ja kreikaksi selostaen osoitti läheiseen pusikkoon. Hämmentyneinä lähdimme käppäilemään kohti pusikkoa ja löysimme sieltä harmaapartaisen papparaisen nukkumasta tuolilla. Ajattelimme jättää pussin hänen eteensä, mutta silloin puskasta pujahti esiin valkohiuksinen, harvahampainen mummo nimeltä Christine. Sydämmellinen Christine kertoi asuneensa koko elämänsä Ateenassa, mutta emme kysyneet, mikä hänet oli johtanut kadulle asumaan. (Tällä välin harmaapartainen papparainen heräsi ja annoimme hänelle ruokapussin. Josta hän kiitti hampaattomalla hymyllään!) Hyvästelimme Christinen, joka antoi Iidalle vielä muiskauksen poskelle hyvästiksi.

Saimme kävellä välillä pitkänkin aikaa, sillä emme meinanneet yhtäkkiä löytääkään kodittomia, vaikka yleensä näemme heitä paljonkin kaduilla. Löysimme kuitenkin miehen, joka kulki roskikselta roskikselle. Juoksimme hänen perässään ja saatuamme hänet kiinni annoimme hänellekin ruokakassin. Yhden kassin jätimme pahvista ja kankaista rakennetun hökkelin ovelle. Luultavasti pienessä majassa asuu lapsiperhe, sillä sisällä näkyi pellenukkeja ja lastenrattaat. Viimeisen jätimme roskiksen reunaan, johon ateenalaisilla on tapana jättää köyhille ruokaa.

Reissumme sai meidät ajattelemaan. Suomalaisen keskivertopalkka on noin 2600e/kk ja meillä meni tähän tempaukseen 2,35e per pää. Tottakai Suomessa hinnat ovat hieman kalliimpia kuin Ateenassa, mutta pienikin teko voi kuitenkin oikeasti pelastaa jonkun päivän. Apu voi olla paljon muutakin kuin rahallista, vaikka toisen ihmisen huomioimista jollain tapaa. Oli kyseessä sitten koditon, pakolainen tai vain ihminen, jolla on tosi huono päivä. Me voidaan olla niitä, jotka pelastaa sen ihmisen päivän!

Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niinkuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Joh 13:34

 

– Iida ja Siru

Täältä tullaan maailma!

 

Heippa sosiaalinen media!

Me olemme PK Inter, konkari-Veera ja varaäiti-Outi. PK Inter sisältää neljä hetkittäin reipasta nuorta neitoa nimeltään Tuuli, Hilda, Iida ja Siru. Elokuussa löysimme tiemme suloiseen, punatiiliseen rakennukseen nimeltä Suomen Raamattuopisto. Siitä lähtien ajatuksissamme on häämöttänyt erilainen kevät Kreikassa. WUHUU!

Tänään meidät siunattiin matkaan. Jos Luoja suo, olemme kahden viikon päästä määränpäässämme: pakolaiskeskuksessa Ateenassa, jossa pidämme pyhäkoulua ja autamme arkiaskareissa. Kirjoittelemme tänne blogiin mahdollisimman usein tunteita&turinoita! Vielä on kuitenkin valmisteltavaa ja pakattavaa…

Halipatsuippaa! Nähdään ensi postauksessa!

Rakkaudella: Hilda, Siru, Iida, Outi, Veera ja Tuuli

Matkaan siunattuina

WP_20140228_007-300x156

Kuukausien odotus on ohi! Tänä aamuna kahden kuukauden ulkomaan opintomatka sai vihdoin alkunsa, kun saimme olla seurakunnan keskellä siunattavina parhaassa paikassa, ristin juurella. Lauri saattoi meidät matkaan tutuilla sanoilla: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa ja toinen toistanne iloiten.” Sata asiaa mielessä rauha ei tunnu oikein todelliselta, mutta onneksi tunne ei määrää Jumalan rauhaa meidän elämässämme, tuntui miltä tuntui, Jeesus on kanssamme ja Jumalan rauha Jeesuksen sovitustyössä todellisempi, kuin oma hätäilymme. Palvellessamme lähimmäisiämme ensin Istanbulin luterilaisessa seurakunnassa ja myöhemmin Ateenan pakolaiskeskuksessa palvelemme itseään Herraa (1.Jh.4:20). Ilolla taas toinen toistamme palvellessa arkihaaste on samassa asuntohotellissa kahden kuukauden matkalla käsinkosketeltava, jossa saamme olla jatkuvan anteeksiantamuksen varassa.