Vähiin käy ennen kuin loppuu

 

Huhhuh viimeistä päivää viedään!

 

 

 

Nyt viimeisimmän viikon armaat kurssikaverit Suomen raamattuopiston PK:lta ovat olleet täällä meidän päiviämme sulostuttamassa. He ovat tuoneet matkassaan ihanan Suomi-tuulahduksen (elikkä ruisleipää ja fazeria!!), joten nyt Suomeen sopeutuminen ei toivottavasti ole ihan niin brutaalia kuin se voisi olla? Ainakin siinä toivossa kovasti eletään.

 

 

 

Kuluneen viikon aikana olemme onnistuneesti valloittaneet 3 eri turistinähtävyyttä (Lykavittos-kukkula, Aeginan saari & Korintti), kulutettu Ateenan katuja oikein urakalla sekä yritetty parhaamme mukaan olla huomioimatta uhkaavia takatalviuutisia Suomesta (ei kai siellä oikeasti tule lunta??)

 

 

Viikko on ollut yhtä suurta hyvästelyä: käytiin heittämässä heipat lempparifalafelpaikalle (oh falafellas jäitte meidän sydämiimme), ihanalle lämpöiselle kattoterassille, vihannestorin myyjäpapoille… ja sitten vielä varmasti kaikista vaikeimmat hyvästit: pakolaisille.

 

 

Viimeisen keskuspäivän jälkeen tunnelmat olivat ristiriitaiset. Toisaalta lähteminen oli jopa odotettua helpompaa, olimmehan tienneet että päivät käyvät vähiin ja aloittaneet henkisen valmistautumisen jo hyvissä ajoin (aloitimme jo maaliskuun lopussa kauhistelun siitä että puoliväli on ylitetty!) Lähdön lähestyessä kuitenkin myös kotiinpaluu ja kaikkien läheisten näkeminen alkoi tuntua ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta.

 

 

Kuitenkin jäähyväiset olivat haikeat, monet lapset ja perheetkin olivat jo tulleet tutuiksi, ja karu tosiasia on ettemme todennäköisesti näe heitä enää koskaan, emmekä tiedä mitä heille tulee tapahtumaan. Mutta rukouksiimme he jäävät, ja jos Luoja suo, näemme kerran perillä taivaassa.

 

 


 

 

 

Varo vaan Suomi, täältä tullaan!

 

-Iida&Hilda

 

ps. seuratkaa carlosathensman instagramissa 😉

https://www.instagram.com/carlosathensman/?hl=fi

 

 

 

Pääsiäinen á la Kreikka

Tervehdys täältä keväisestä Kreikasta!

On ollut erityisen hienoa olla täällä juuri pääsiäisen aikaan, sillä jos kreikkalaiset jotain osaavat, niin pääsiäisen juhlinnan! Jotain tästä kertoo se, että kouluista on lomaa kaksi viikkoa ja pääsiäiskauppoja alkoi ilmestyä kadunkulmiin jo maaliskuun alussa. Tässä näette yrityksen siitä, miten kolme suomalaista nuorta neitoa yritti sukeltaa perinteiseen kreikkalaiseen pääsiäiseen.

 

 

Pääsiäiseen kuuluu tietysti PAASTO! Paastoruokaan kuuluu tylsää, harmaata linssisoppaa, johon ei saa laittaa edes öljyä. Öljyähän siinä ei ollut, kaikkea muuta kylläkin (kermaa, tomaattimurskaa, perunaaporkkanaakesäkurpitsaa… -ja hyvää oli!)

 

 

Perjantai-iltana suuntasimme lähikirkkoomme perinteiseen pitkäperjantain ortodoksijumalanpalvelukseen. Hyvin erilainen mutta hieno kokemus, pappi muun muassa heitteli meitä kukkasilla.

 

Kirkon jälkeen ortodokseilla on tapana kiertää suurena kynttiläkulkueena lähialueen kortteleita ison ristin ja Jeesuksen hautakuvan perässä. Mekin yritimme parhaamme mukaan sulautua joukkoon.

 

 

 

Sitten pääsemme lempiaiheeseemme, RUOKAAAN!! Jotkut saattavat jo tietää, että emme ole ihan kokkikolmosia, joten jouduimme turvautumaan aika paljon googleen, mielikuvitukseen ja luoviin ratkaisuihin. Mutta yllättävän hyvin selvisimme valitsemamme Menún vaativuuteen nähden.

 

 

Luovat ratkaisut osa 1: pashan valuttamiseen kokeilimme erilaisia tekniikoita…

 

 

Luovat ratkaisut osa 2: ”hieman” sovellettu lammasresepti, jota hauduteltiin pätevät 6 tuntia…

 

 

PKinter 2017 ylpeänä esittää: lammasta granaattiomena-minttupedillä, hasselbackanperunoita ja tsatsikia. Oli meidän kaikki taidot pelissä, olemme hirveän ylpeitä!

 

 

Armas kattoterassimme ja auringonlasku takasivat upeat maisemat!

 

 

Mielikuvituksellisesti valmistettu pashammekin oli maukasta! (Niiin tosiaan ne ylemmässä kuvassa roikkuvat pashat ovat vieläkin jääkaapissa koska unohdimme ne sinne… ubs)


 

Sunnuntaina 4 tunnin yöunien jälkeen (keskiyöllä Kristuksen ylösnousemusta juhlittiin raketteja ampumalla ja pitihän se nousta katsomaan) suuntasimme ennen auringonnousua kohti Philipappos-kukkulaa pääsiäisaamun jumalanpalvelukseen. Totesimme koko Kreikan todellakin olevan pääsiäisen vietossa, sillä metroja meni tosi huonosti. Loppumatkan vuorelle taitoimme juosten, ja lopulta ehdimme perille juuri näkemään kuinka aurinko nousi Akropoliksen takaa!

 

 

 

 

 

Siunattua pääsiäistä kaikille!

Christós Anésti – Kristus on ylösnoussut!

 

– Hilda&Iida

Pakolaisleirin elämää

Moikka!

 

Tässä muutaman viikon sisään ollaan oltu tosi onnekkaita ja etuoikeutettuja. Heria voithias-keskuksen pakolaisperheet ovat muutamaan otteeseen kutsuneet meidät kotiinsa kylään, ja olemme saaneet hetken aikaa olla osa heidän arkipäiväänsä!

 

 

Ateenassa on ilmeisesti ainakin kolme pakolaisleiriä, joilla asuu tuhansia pakolaisia. Nyt pakolaisten määrä on hieman laskenut viime vuoteen verrattuna, mutta porukkaa on silti tosi paljon.  Viikko sitten panimme tiimimme puoliksi (paitsi sairas Hilda-raasu jäi pitämään kotia pystyssä): Iida, Tuuli ja amerikkalainen Abi suuntasivat kohti hylättyä lentokenttää, ja Veera sekä toinen Amerikan edustaja, Becka, ottivat kurssin kohti konteista rakennettua kylää.

Vanhalla lentokentällä meidät otti vastaan nauravien lasten joukkio (ja yleensä tällaisissa tervetulotoivotuksissa sitä tuntee olonsa ennemmin kiipeilytelineeksi kuin ihmiseksi). Pujottelimme lasten perässä kapeaa kujaa värikkäistä kankaista ja pahvista rakennettujen kotien välissä, kunnes pujahdimme sisään yhteen kangaskotiin. Siellä me istuimme lattialla mattojen päällä teetä juoden, välillä kangasseinän ylitse kurkistelevia naapureita moikkaillen.

Tänään sama perhe, jossa Veera ja Becka jo kerran vierailivat, kutsui koko porukan (miinus Tuulin joka jo Sirun kanssa seikkailee kotisuomessa, moi Tuuli ja Siru!!) kotiinsa uudestaan kyläilemään. Kotimiehemme Hildakin oli jo toipunut flunssan kourista, joten päästiin kaikki lähtemään.

Lentokentän peittokujien sijaan astuimme tänään keskelle konttien labyrinttia. Peittomajoista poiketen perheillä oli paljon enemmän yksityisyyttä, esimerkiksi uteliailta katseilta suojaavat seinät ja oma wc. Ystäväperheellämme oli oma kontti, jossa oli kaksi pientä huonetta viisihenkisen perheen käytössä. Lentokenttäleiriin verrattuna heillä oli asiat hieman paremmin: kontista löytyi jopa oma liesi ja televisio! Perheen äiti tosin kertoi, että lähiaikoina heidän pieneen kotiinsa ollaan majoittamassa toinenkin perhe.

 

Molemmilla leireillä pakolaisten valtava vieraanvaraisuus on lyönyt meidät aivan ällikällä. Vaatimattomissa kodeissa meille on tarjottu paljon aikaa ja vaivaa vaatineita, taivaallisia aterioita. Koko ajan meistä huolehdittiin, käskettiin istumaan alas ja syömään rajattomat määrät ruokaa, varsinkin teetä. Usein meistä tuntui pahalta, koska perheet tuntuivat antavan meille lähes kaiken, mitä heillä oli tarjota. Heidän kulttuurissaan vieraiden kestitys kuitenkin koetaan suurena lahjana, joten olisi ollut todella törkeää kieltäytyä.

 

 

Vierailut olivat todella hauskoja ja mukavia, ja perheet vaikuttivat tavallisilta, onnellisilta lapsiperheiltä. Pinnan alla kuitenkin on monenlaista surua: on Talibaanien tappamia sukulaisia, eri maissa asuvia perheenjäseniä, ja järjetön koti-ikävä. Perheen elämä kuitenkin jatkuu: lapset olivat innoissaan musiikkikoulusta, ja perheen äiti lähti tapaamaan ystäviään afganistanilaiseen juhlaan. Kotia kohti kävellessä mielessä olivat lasten loputon ilo ja leikkikentän riemunkiljahdukset.

 

 




 

– Hilda&Iida

Kotimatkalla

Heippa Kreikka!

Perjantaina jätin taakseni valkoisten talojen meren ja monet ihanat ihmiset. Palasin Kreikan lämmöstä hyisen kylmään Suomeen.

Torstai-iltana syötiin viimeisen kerran kakkua, rupateltiin, naurettiin, rukoiltiin ja luettiin Raamattua yhdessä Hildan, Tuulin, Veeran, Iidan ja Artun kanssa. (Arttu siis tuli Kreikkaan tapaamaan Iidaa!) Multa sitten kysyttiin, mitä olen oppinut Kreikassa oloaikana. En osannut heti vastata, sillä olin pohtinut kuukauden aikana niin paljon asioita ja niitä oli hankalaa muotoilla yhtäkkiä sanoiksi. Nyt kuitenkin tahdon yrittää vastata tuohon kysymykseen.

Yksi asia ainakin on se, että huomaan, kuinka hyvin asiani Suomessa ovat. Minulla on paikka, missä asua, perhe, joka on kasassa, passi, jolla pääsen suunnilleen minne vain, mahdollisuus opiskella, mahdollisuus toteuttaa monia unelmia, mahdollisuus auttaa ihmisiä, jos vain tahdon ja paljon muuta. Tavallaan tuntuu kamalalta, että näin minä vain lennän ihanaan pumpulilinnaani takaisin, eikä monilla ihmisillä vain kertakaikkisesti ole mahdollisuuksia tehdä niin.

Toisaalta hyvän tilanteemme Suomessa voi nähdä mahdollisuutena. Meillä on mahdollisuus auttaa ihmisiä monin tavoin. Taannoin postasimme ruuan jaosta kodittomille ja pohdimme miten pienikin teko voi ilahduttaa toista ihmistä. Se oli opettavainen reissu, sillä samalla opin myös näkemään kaduilla kulkevat epämääräisen näköiset ihmiset, jotka aina olen kiertänyt kaukaa, eri tavalla. Heilläkin on ollut unelmia ja toiveita. Elämä on vain ajanut heitä huonoihin tilanteisiin ja he ovat saattaneet tehdä vääriä valintoja, mutta ei se tee heistä huonompia ihmisiä. Hekin tarvitsevat apua.

Opin myös sen, etten voi yksin pelastaa kaikkia maailman ihmisiä. En voi ratkoa kaikkia maailman ongelmia, mikä ei tarkoita sitä ettei minun siis tarvitsisi tehdä mitään, vaan sitä, että sillä vähälläkin mitä teen on merkitystä. Ja suurin asia, mitä voin tehdä, on rukous. Tiedän, että joka päivä voin luottaa kaikki mieltäni murehduttavat ihmiset ja asiat Jumalalle ja Hän kantaa niitä puolestani ja kanssani. Sen sain huomata kuukauden aikana.

Paluumatkallanikin sain huomata, että kyllä Jumalaan voi luottaa jokaisessa asiassa. Jännitin nimittäin aika paljon yksin lentämistä Suomeen, sillä olen matkustanut todella vähän lentokoneella ja kielitaitoni on aika huono.

Menin taksilla lentokentälle. Taksikuski oli oikein mukava ja rupateltiin jotakin siinä matkalla. Sitten hän kysyi, olenko käynyt tuolla lentokentällä ja tiedänkö kaikki käytännöt. Vastasin etten oikeastaan taida tietää ja hän vastasi, että hän voi tulla näyttämään. Olin vähän hämmentynyt ja kiitin iloisena. Nyt joku auttaa mut edes vähän eteenpäin tuntemattomalla lentokentällä! Kun pääsimme kentälle, taksikuski otti laukkuni ja tahtoi kantaa ne puolestani. Yhtäkkiä hän hoitikin oikeastaan kaiken puolestani ja olin hyvin hämmentynyt ja kuljin lähinnä perässä. Hän saattoi minut turvatarkastukseen asti ja selitti vaihtolennosta ja kaikesta. Lopuksi hän vielä hymyillen kätteli minua hyvästiksi ja kiitin häntä siitä, että hän oli auttanut niin paljon. Aivan ihana taksikuski! Ihan turhaan stressasin tuotakin asiaa!

Sitten lensin Tukholmaan. Lento oli myöhässä ja vaihtoaikani jäi hyvin lyhyeksi. Mua jännitti, ehtisinkö lennolleni ja rukoilin. Kun sitten pääsin kentälle, lentoni Suomeen olikin peruttu! Kaksi miestä ihmetteli samaa asiaa kanssani ja menin heidän kanssaan hakemaan uusia lippuja seuraavalle lennolle. Meinasin ottaa oman vuorolapun, mutta miehet sanoivat ettei tarvitse, sillä he voivat hoitaa asiaan kun kerran samaan suuntaan ollaan menossa. Ja kuinkas kävikään? Minun ei taaskaan tarvinnut hoitaa asioita itse vaan ne tehtiin puolestani! Minua alkoi jo huvittaa turha stressini asioista! Kyllä Jumala näki pelkoni ja järjesti oikeat ihmiset oikeisiin tilanteisiin!

Odottelin sitten muutaman tunnin Tukholmassa ja lensin Suomeen. Siellä sitten Juho olikin jo vastassa!

Juho oli ottanut Fransinkin auton penkille mukaan hakemaan!

Nyt yritän taas totutella Suomessa oleiluun ja palata normaaliin arkeen. Muut Interit jatkavat vielä matkaansa ja heidän postauksiaan voi lueskella vielä kuukauden ajan!

 

–Siru