Tunteiden vuoristoradan kyydissä

10381220_10152226741143591_1601951451_o (2)

Jalat kulkee Suomen kesäisissä maisemissa ja katse kiinnittyy opiston keittiön pöytään, mutta silti ajatukset matkaa samalla Istanbulin miljoonien asukkaiden kasvoihin Istiklalilla ja luterilaisen kirkon lämpimään ilmapiiriin ja Ateenan aurinkoon sekä pakolaiskeskukseen. Muutama viikko on nyt kulunut reissusta ja kotiutuminen on tapahtunut pikkuhiljaa. Vaikka sopeutuminen käykin yleensä nopeasti uusiin paikkoihin kuin kotiinkin suht pitkän tauon jälkeen, niin sain silti huomata etten ihan hetkessä ollut takaisin Suomessa täydellä teholla. Nyt vasta pikkuhiljaa olen alkanut sisäistämään sitä kaikkea upeeta ja kasvattavaa aikaa ulkomailla, vaikka kaikkea ei varmasti pitkään aikaan vielä tulekaan käsittämään. Nyt myös olen alkanut tajuta, että täällä minä nyt olen nauttimassa koto-Suomesta, läheisistä ihmisistä ja arjesta.

En osaa pukea sanoiksi kaikkea sitä mitä mielessä liikkuu. Olo on erittäin onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta mitä sain kokea ja mitä saan kokea nyt täällä kotona. Arki tuntuu huikealta, samoin kuin tuntui huikealta aika myös ulkomaanreissussakin. Läheisten ihmisten ympäröimänä on parasta olla täällä, vaikka viihdyinkin myös kaikkien ulkomailla kohtaamiemme ihmisten seurassa. Tuntuu hyvältä olla kotona, vaikka myös reissuakin olisin voinut jatkaa. Koko kevät on ollut täynnä suuria tunteita – ennen kaikkea kiitollisuutta. Jumala antoi enemmän mitä osasin odottaa. Hänen kanssaan on hyvä kulkea niin täällä kuin ulkomailla merten takana. Hän tietää paremmin mitä me tarvitsemme ja haluaa antaa parasta meille ja ehdottomasti tämä reissu olikin yksi elämäni parhaimmista kokemuksista.

Täällä blogissa olemme käsitelleet erilaisia tunteita mitä meillä on ollut ja edelleen voisin kompata niitä kaikkia. Avainsanat reissulta ovatkin ehdottomasti kohtaaminen, turva ja luotto Jumalassa, kodin ja perheen arvostamisen korostuminen, kulttuurien erot, rukoilemisen tärkeyden korostuminen ja mitä vielä. Miten paljon kaksi kuukautta voi pitääkään sisällään? Ja vaikka itse reissu päättyi, niin silti matka jatkuu edelleen. 🙂

Torstaina saimme kokoontua kolmannen kerran pitämään aamuhartausta täällä opistolla ja näytimme siellä koostevideon reissusta. Sitä ei voinut olla katsomatta ilman, että kyyneleet nousivat silmiin. Kaikki ne ihmiset, joihin saimme tutustua ja joiden kanssa saimme jakaa ikimuistoisia hetkiä matkasivat meidän mukanamme tänne Suomeen rukouksissa ja sydämissä. Toivon, että me jokainen saisimme tavata toisemme vielä. Kumpa jokainen voisi seisoa voittajan puolella ja saada sen rauhan sydämeen minkä yksin Jeesus antaa. Se ajatus kulkee mukana koko ajan.

Nyt ajatukset siirtyvät takaisin keittiön pöydän äärellä käytävään keskusteluun ja havahdun siihen, että joku soittaa musiikkia toisessa huoneessa. Aiettä. Viimisiä viikkoja viedään täällä, joista pitää nauttia täydestä sydämestä! Onneksi saamme kohdata päivän kerrallaan ja ottaa kaiken irti jokaisesta sekunnista. Huomisesta en vielä tiedä, mutta onhan tännekkin saakka matkattu Hänen voimassaan!

Nyt nauttimaan ulkoilmasta, nauttikaa tekin! Ihanaa ja siunattua alkavaa kesää jokaiselle lukijalle!!! 🙂

Paluufiiliksiä

Suomessa taas ja fiilikset hyvät – vaikka reissussakin olisi vielä viihtynyt. Tuntuu kuitenkin hyvältä olla tutussa ja turvallisessa ympäristössä niiden lähimpien ihmisten kanssa. Sopeutuminen takaisin Suomeen on sujunut nopeasti, ja arki täällä on tuntunut alusta asti hyvinkin normaalilta. Välillä tosin on kiva, kun tulee muistutuksia kahden kuukauden ulkomaan olosta. Kerran esimerkiksi junaa odotellessa luin rakennuksen seinällä olevaa kylttiä ”so-ci-al…”, kunnes tajusinkin, että siinä luki hämmästyksekseni suomea: ”sosiaalitoimi”. Hassua, miten niin tavallisetkin asiat voivat tuntua yhtäkkiä niin oudoilta. Samaan sarjaan voisi liittää ihmetyksen siitä, kuinka matkalla Helsinki-Vantaan kentältä kotiin katselin maisemia ja tuntui oudolta nähdä metsän reunoilla valkoisia puita, koivuja, ja vielä ilman vihreitä lehtiä. Ja se avaruus! Että näkikin ympärille katsoessaan pitkiä peltokaistaleita rakennusten seinien sijaan.

Kerran junalla kulkiessa havahduin myös siihen, kuinka erilaiselta ja jopa pysäyttävältä tuntui nähdä islaminuskoinen, huiviin pukeutunut nainen. Se toi mieleen Istanbulin kuukauden, kun tämä näky oli kaduilla varsin tuttu, ja etenkin Ateenan pakolaiskeskuksen, jossa näki huivipäisiä naisia ja kuuli heidän tarinoitaan. Tämäkin nainen näytti hyvin Suomeen sopeutuneelta ja onnelliselta, mutta voi olla, että hänenkin taustansa ovat hyvinkin rankat. Se sai taas kerran ajattelemaan, kuinka hyvin yleisesti ottaen ovat asiat Suomessa ja kuinka onnellisen elämän on itse saanut elää. Hienoa, että tästäkin, melkein itsestään selvyydestä, tulee välillä muistutuksia. Ja kiitollinen olen, kun olen saanut tämän matkan kautta saanut rikkauden tutustua erilaisissa elämäntilanteissa oleviin ihmisiin, ja jopa jollakin pienellä panostuksella olla auttamassa heitä. Vaikka nyt välimatka erottaakin, on hyvä kantaa heitä rukouksissa.

Muistelen Istanbulia ja Ateenaa lämmöllä, mutta taas Suomessakin hyvillä mielin olelen. Näkemiin keltaiset taksit, ”väärinpäin” toimivat valonkatkaisijat, kolminkertaiset poskipusut, vilkas liikenne, Ateenan pulut ja Istanbulin lokit, moskeijoiden rukouskutsut ja ortodoksikirkon kellojen soitto… Ja tervetuloa takaisin opistoelämä, metsäretket, pääsykokeet, Jenkki-purkka ja ruisleipä!

Hyvä Suomi!

20140511_134355~2Nyt on palattu reissusta ja ihonväri on ruennu vaalenemaan. Mieleen on jäänyt paljon ihmisiä, joiden puolesta esirukoukset jatkuu. On ollut mukava jakaa tarinoita reissusta, vaikka usein tulee mieleen vain vaikeita asioita. Muistelen kuitenkin reissua yhtenä elämäni parhaimmista reissuista. Matka seura oli aivan mahtava, meillä oli aina hauskaa satoi tai paistoi. Pidimme raamiksia, laulettiin, naurettiin ja syötiin hyvin. Kävimme muutamassa elämäni parhaassa paikassa. Suosittelen tällaista reissua ehdottomasti kaikille. Apostolien teot ja Paavalin kirjeetkin muuttui ihan aidoksi, kun sai nähdä ja kokea paikkoja.

Suomessa meillä on sauna, ruisleipä ja kaikki muut elämän perustarpeet. Meidän on varmasti vaikea ymmärtää, mitenkä vaikeaa elämä voi, joillakin olla.
Tulee välillä reissusta puhuessa mieleen, kun eräs kristitty pakolainen mies kertoi minulle uskomattomasta elämästään ja vaikeasta tilanteestaan. Minä olin kuin ällikällä lyöty. Hän oli oikeassa, kun sanoi, että minä itkisin, jos hän kertoisi elämästään. Silti hänellä ei ollut kovaa huolta itsestään. Hän ei ollut vihainen tai kateellinen. Hän rakasti muita ja kertoi kavereilleen ilosanomaa Jeesuksesta. Ihmisiä liikkuu siellä täällä, eikä heillä ole rauhaa sisällä.

Meillä Suomessa ei ole huolen häivää. Me olemme rikkaita. Voimme luottaa poliisiin ja läheisiin. Kaikkia ihmisiä arvostetaan riippumatta, oletko pakolainen tai kristitty. Ikävä kuitenkin jäi.

Homecoming

Olisi ollut kiva jäädä sinne rannalle, mutta nyt olemme rantautuneet Suomeen. Perjantailta teimme lähtöpäivityksen, mutta se ei näemmä ole tullut perille ja on kadonnut nähtävästi jonnekin bittiavaruuteen, höh.

Jostain syystä paluu Suomeen jännitti ja kutkutti mahanpohjassa – hyvällä tavalla. Oli todella ihana palata kotiin, mutta ”kaipaus jää aina jonnekin”. Onneksi missä tahansa olemmekaan, voimme kantaa kaikkia kohtaamiamme ihmisiä sydämissä ja rukouksissa. Kahteen kuukauteen mahtui paljon erilaisia kokemuksia ja tuntemuksia, jotka ovat vaikuttaneet meihin monin tavoin.

Nyt kirjoittelemme täältä tutusta ja turvallisesta Muroma-salista, Suomen Raamattuopistolta. Opiskelumme täällä Kauniaisissa jatkuu vielä toukokuun loppuun yhdessä peruskurssin kanssa. Aika kivaa! Meillä on lukujärjestyksessä matkan purkua ja raamattuluentoja sekä kaikenlaista yhteistä mukavaa tekemistä, muun muassa huomiset grillibileet PK:n ja musalinjan kanssa.

Loppuviikosta tulossa vielä postauksia, joissa jaamme jälkitunnelmia. Siunattua viikkoa teille jokaiselle ja kiitos, että olette olleet matkassa mukana blogin kautta! 🙂