Pääsiäinen á la Kreikka

Tervehdys täältä keväisestä Kreikasta!

On ollut erityisen hienoa olla täällä juuri pääsiäisen aikaan, sillä jos kreikkalaiset jotain osaavat, niin pääsiäisen juhlinnan! Jotain tästä kertoo se, että kouluista on lomaa kaksi viikkoa ja pääsiäiskauppoja alkoi ilmestyä kadunkulmiin jo maaliskuun alussa. Tässä näette yrityksen siitä, miten kolme suomalaista nuorta neitoa yritti sukeltaa perinteiseen kreikkalaiseen pääsiäiseen.

 

 

Pääsiäiseen kuuluu tietysti PAASTO! Paastoruokaan kuuluu tylsää, harmaata linssisoppaa, johon ei saa laittaa edes öljyä. Öljyähän siinä ei ollut, kaikkea muuta kylläkin (kermaa, tomaattimurskaa, perunaaporkkanaakesäkurpitsaa… -ja hyvää oli!)

 

 

Perjantai-iltana suuntasimme lähikirkkoomme perinteiseen pitkäperjantain ortodoksijumalanpalvelukseen. Hyvin erilainen mutta hieno kokemus, pappi muun muassa heitteli meitä kukkasilla.

 

Kirkon jälkeen ortodokseilla on tapana kiertää suurena kynttiläkulkueena lähialueen kortteleita ison ristin ja Jeesuksen hautakuvan perässä. Mekin yritimme parhaamme mukaan sulautua joukkoon.

 

 

 

Sitten pääsemme lempiaiheeseemme, RUOKAAAN!! Jotkut saattavat jo tietää, että emme ole ihan kokkikolmosia, joten jouduimme turvautumaan aika paljon googleen, mielikuvitukseen ja luoviin ratkaisuihin. Mutta yllättävän hyvin selvisimme valitsemamme Menún vaativuuteen nähden.

 

 

Luovat ratkaisut osa 1: pashan valuttamiseen kokeilimme erilaisia tekniikoita…

 

 

Luovat ratkaisut osa 2: ”hieman” sovellettu lammasresepti, jota hauduteltiin pätevät 6 tuntia…

 

 

PKinter 2017 ylpeänä esittää: lammasta granaattiomena-minttupedillä, hasselbackanperunoita ja tsatsikia. Oli meidän kaikki taidot pelissä, olemme hirveän ylpeitä!

 

 

Armas kattoterassimme ja auringonlasku takasivat upeat maisemat!

 

 

Mielikuvituksellisesti valmistettu pashammekin oli maukasta! (Niiin tosiaan ne ylemmässä kuvassa roikkuvat pashat ovat vieläkin jääkaapissa koska unohdimme ne sinne… ubs)


 

Sunnuntaina 4 tunnin yöunien jälkeen (keskiyöllä Kristuksen ylösnousemusta juhlittiin raketteja ampumalla ja pitihän se nousta katsomaan) suuntasimme ennen auringonnousua kohti Philipappos-kukkulaa pääsiäisaamun jumalanpalvelukseen. Totesimme koko Kreikan todellakin olevan pääsiäisen vietossa, sillä metroja meni tosi huonosti. Loppumatkan vuorelle taitoimme juosten, ja lopulta ehdimme perille juuri näkemään kuinka aurinko nousi Akropoliksen takaa!

 

 

 

 

 

Siunattua pääsiäistä kaikille!

Christós Anésti – Kristus on ylösnoussut!

 

– Hilda&Iida

Pakolaisleirin elämää

Moikka!

 

Tässä muutaman viikon sisään ollaan oltu tosi onnekkaita ja etuoikeutettuja. Heria voithias-keskuksen pakolaisperheet ovat muutamaan otteeseen kutsuneet meidät kotiinsa kylään, ja olemme saaneet hetken aikaa olla osa heidän arkipäiväänsä!

 

 

Ateenassa on ilmeisesti ainakin kolme pakolaisleiriä, joilla asuu tuhansia pakolaisia. Nyt pakolaisten määrä on hieman laskenut viime vuoteen verrattuna, mutta porukkaa on silti tosi paljon.  Viikko sitten panimme tiimimme puoliksi (paitsi sairas Hilda-raasu jäi pitämään kotia pystyssä): Iida, Tuuli ja amerikkalainen Abi suuntasivat kohti hylättyä lentokenttää, ja Veera sekä toinen Amerikan edustaja, Becka, ottivat kurssin kohti konteista rakennettua kylää.

Vanhalla lentokentällä meidät otti vastaan nauravien lasten joukkio (ja yleensä tällaisissa tervetulotoivotuksissa sitä tuntee olonsa ennemmin kiipeilytelineeksi kuin ihmiseksi). Pujottelimme lasten perässä kapeaa kujaa värikkäistä kankaista ja pahvista rakennettujen kotien välissä, kunnes pujahdimme sisään yhteen kangaskotiin. Siellä me istuimme lattialla mattojen päällä teetä juoden, välillä kangasseinän ylitse kurkistelevia naapureita moikkaillen.

Tänään sama perhe, jossa Veera ja Becka jo kerran vierailivat, kutsui koko porukan (miinus Tuulin joka jo Sirun kanssa seikkailee kotisuomessa, moi Tuuli ja Siru!!) kotiinsa uudestaan kyläilemään. Kotimiehemme Hildakin oli jo toipunut flunssan kourista, joten päästiin kaikki lähtemään.

Lentokentän peittokujien sijaan astuimme tänään keskelle konttien labyrinttia. Peittomajoista poiketen perheillä oli paljon enemmän yksityisyyttä, esimerkiksi uteliailta katseilta suojaavat seinät ja oma wc. Ystäväperheellämme oli oma kontti, jossa oli kaksi pientä huonetta viisihenkisen perheen käytössä. Lentokenttäleiriin verrattuna heillä oli asiat hieman paremmin: kontista löytyi jopa oma liesi ja televisio! Perheen äiti tosin kertoi, että lähiaikoina heidän pieneen kotiinsa ollaan majoittamassa toinenkin perhe.

 

Molemmilla leireillä pakolaisten valtava vieraanvaraisuus on lyönyt meidät aivan ällikällä. Vaatimattomissa kodeissa meille on tarjottu paljon aikaa ja vaivaa vaatineita, taivaallisia aterioita. Koko ajan meistä huolehdittiin, käskettiin istumaan alas ja syömään rajattomat määrät ruokaa, varsinkin teetä. Usein meistä tuntui pahalta, koska perheet tuntuivat antavan meille lähes kaiken, mitä heillä oli tarjota. Heidän kulttuurissaan vieraiden kestitys kuitenkin koetaan suurena lahjana, joten olisi ollut todella törkeää kieltäytyä.

 

 

Vierailut olivat todella hauskoja ja mukavia, ja perheet vaikuttivat tavallisilta, onnellisilta lapsiperheiltä. Pinnan alla kuitenkin on monenlaista surua: on Talibaanien tappamia sukulaisia, eri maissa asuvia perheenjäseniä, ja järjetön koti-ikävä. Perheen elämä kuitenkin jatkuu: lapset olivat innoissaan musiikkikoulusta, ja perheen äiti lähti tapaamaan ystäviään afganistanilaiseen juhlaan. Kotia kohti kävellessä mielessä olivat lasten loputon ilo ja leikkikentän riemunkiljahdukset.

 

 




 

– Hilda&Iida

Kotimatkalla

Heippa Kreikka!

Perjantaina jätin taakseni valkoisten talojen meren ja monet ihanat ihmiset. Palasin Kreikan lämmöstä hyisen kylmään Suomeen.

Torstai-iltana syötiin viimeisen kerran kakkua, rupateltiin, naurettiin, rukoiltiin ja luettiin Raamattua yhdessä Hildan, Tuulin, Veeran, Iidan ja Artun kanssa. (Arttu siis tuli Kreikkaan tapaamaan Iidaa!) Multa sitten kysyttiin, mitä olen oppinut Kreikassa oloaikana. En osannut heti vastata, sillä olin pohtinut kuukauden aikana niin paljon asioita ja niitä oli hankalaa muotoilla yhtäkkiä sanoiksi. Nyt kuitenkin tahdon yrittää vastata tuohon kysymykseen.

Yksi asia ainakin on se, että huomaan, kuinka hyvin asiani Suomessa ovat. Minulla on paikka, missä asua, perhe, joka on kasassa, passi, jolla pääsen suunnilleen minne vain, mahdollisuus opiskella, mahdollisuus toteuttaa monia unelmia, mahdollisuus auttaa ihmisiä, jos vain tahdon ja paljon muuta. Tavallaan tuntuu kamalalta, että näin minä vain lennän ihanaan pumpulilinnaani takaisin, eikä monilla ihmisillä vain kertakaikkisesti ole mahdollisuuksia tehdä niin.

Toisaalta hyvän tilanteemme Suomessa voi nähdä mahdollisuutena. Meillä on mahdollisuus auttaa ihmisiä monin tavoin. Taannoin postasimme ruuan jaosta kodittomille ja pohdimme miten pienikin teko voi ilahduttaa toista ihmistä. Se oli opettavainen reissu, sillä samalla opin myös näkemään kaduilla kulkevat epämääräisen näköiset ihmiset, jotka aina olen kiertänyt kaukaa, eri tavalla. Heilläkin on ollut unelmia ja toiveita. Elämä on vain ajanut heitä huonoihin tilanteisiin ja he ovat saattaneet tehdä vääriä valintoja, mutta ei se tee heistä huonompia ihmisiä. Hekin tarvitsevat apua.

Opin myös sen, etten voi yksin pelastaa kaikkia maailman ihmisiä. En voi ratkoa kaikkia maailman ongelmia, mikä ei tarkoita sitä ettei minun siis tarvitsisi tehdä mitään, vaan sitä, että sillä vähälläkin mitä teen on merkitystä. Ja suurin asia, mitä voin tehdä, on rukous. Tiedän, että joka päivä voin luottaa kaikki mieltäni murehduttavat ihmiset ja asiat Jumalalle ja Hän kantaa niitä puolestani ja kanssani. Sen sain huomata kuukauden aikana.

Paluumatkallanikin sain huomata, että kyllä Jumalaan voi luottaa jokaisessa asiassa. Jännitin nimittäin aika paljon yksin lentämistä Suomeen, sillä olen matkustanut todella vähän lentokoneella ja kielitaitoni on aika huono.

Menin taksilla lentokentälle. Taksikuski oli oikein mukava ja rupateltiin jotakin siinä matkalla. Sitten hän kysyi, olenko käynyt tuolla lentokentällä ja tiedänkö kaikki käytännöt. Vastasin etten oikeastaan taida tietää ja hän vastasi, että hän voi tulla näyttämään. Olin vähän hämmentynyt ja kiitin iloisena. Nyt joku auttaa mut edes vähän eteenpäin tuntemattomalla lentokentällä! Kun pääsimme kentälle, taksikuski otti laukkuni ja tahtoi kantaa ne puolestani. Yhtäkkiä hän hoitikin oikeastaan kaiken puolestani ja olin hyvin hämmentynyt ja kuljin lähinnä perässä. Hän saattoi minut turvatarkastukseen asti ja selitti vaihtolennosta ja kaikesta. Lopuksi hän vielä hymyillen kätteli minua hyvästiksi ja kiitin häntä siitä, että hän oli auttanut niin paljon. Aivan ihana taksikuski! Ihan turhaan stressasin tuotakin asiaa!

Sitten lensin Tukholmaan. Lento oli myöhässä ja vaihtoaikani jäi hyvin lyhyeksi. Mua jännitti, ehtisinkö lennolleni ja rukoilin. Kun sitten pääsin kentälle, lentoni Suomeen olikin peruttu! Kaksi miestä ihmetteli samaa asiaa kanssani ja menin heidän kanssaan hakemaan uusia lippuja seuraavalle lennolle. Meinasin ottaa oman vuorolapun, mutta miehet sanoivat ettei tarvitse, sillä he voivat hoitaa asiaan kun kerran samaan suuntaan ollaan menossa. Ja kuinkas kävikään? Minun ei taaskaan tarvinnut hoitaa asioita itse vaan ne tehtiin puolestani! Minua alkoi jo huvittaa turha stressini asioista! Kyllä Jumala näki pelkoni ja järjesti oikeat ihmiset oikeisiin tilanteisiin!

Odottelin sitten muutaman tunnin Tukholmassa ja lensin Suomeen. Siellä sitten Juho olikin jo vastassa!

Juho oli ottanut Fransinkin auton penkille mukaan hakemaan!

Nyt yritän taas totutella Suomessa oleiluun ja palata normaaliin arkeen. Muut Interit jatkavat vielä matkaansa ja heidän postauksiaan voi lueskella vielä kuukauden ajan!

 

–Siru

Kylässä

Tutustuimme jokin aika sitten keskuksella kahteen ikäiseemme tyttöön, jotka olivat juuri saapuneet Ateenaan isommalta pakolaisleiriltä. Tytöt olivat ensimmäistä kertaa ulkona saapumisensa jälkeen ja olivat iloisia tavatessaan muita nuoria. Tytöt kutsuivat meidät kylään luokseen, ja eräänä päivänä lähdimme seikkailemaan heidän lähettämänsä sijainnin perusteella.

Perille löytämisessä oli pientä haastetta. Yhteyden saaminen oli vaikeaa, koska meillä ei ollut kunnollista osoitetta, tytöt eivät kauhean hyvin osanneet kertoa missä asuivat eikä meillä ollut wifi-yhtettä kuin hetkittäin kaupungilla kulkiessamme. Löysimme oikean bussin ja tiesimme suurin piitein, missä jäädä pois. Bussimatkalla pohdimme, ettemme tienneet, keitä muita asuu tyttöjen kanssa, minkälainen majapaikka heillä on, miten käyttäytyä tai oliko mitenkään turvallista mennä käytännössä tuntemattomien ihmisten kotiin tuntemattomalle seudulle. Emme jänistäneet, vaikka mieli tekikin luovuttaa pyörittyämme bussista jäätyämme yhtä korttelia ympäri puoli tuntia, kun emme saaneet selvyyttä siitä missä asunto sijaitsee. Toinen sisaruksista saatiin puhelimella kiinni ja hän tuli hakemaan meidät kadulta. Rappukäytävässä bongasin ilmoitustauluilta vieraita kirjaimia, talossa asuu ilmeisesti enemmänkin pakolaisia. Myöhemmin selvisi, että asunnot ovat erään avustusjärjestön tarjoamia ja heti eteisessä vastassa olikin keskuksellakin tapaamamme tuttu vapaaehtoinen. Hänen tapaamisensa teki vähän turvallisemman olon. Saimme tervetuliaisiksi mansikoita (tarjoaja paljastui tyttöjen naapuriksi) ja yritimme päästä selvyyteen, keitä nämä kaikki ihmiset olivat ja mihin olemme tulleet.

Asunnossa oli kolme pientä huonetta, ja meidät ohjattiin yhteen niistä. Siinä asui sisarusten kuusihenkinen perhe: 12-, 18- ja 21-vuotiaat tytöt, 16-vuotias veli ja vanhemmat. Kahdessa muussa huoneessa asui kaksi vierasta perhettä, ja yhtä keittiötä ja kylpyhuonetta käytti 16 henkilöä. Istuimme sängyn laidalla, ja keskellä huonetta olevalle matalalle pöydälle tuotiin teetä ja keksejä. (Ilmeisesti täkäläinen tee ei maistu heistä miltään, koska meidän mukeihimme oli laitettu kaksi teepussia.) Toisilla sängyillä istuivat vanhemmat tytöt ja lattialla perheen äiti, joka ei puhunut englantia mutta oli selvästi ilahtunut tulostamme ja puhui innoissaan meille lastensa tulkatessa. Nuoremmat sisarukset ja isä olivat ilmeisesti ostoksilla. Yksi kerossängyn yläsänky oli ladottu täyteen tavaroita, koska minkäänlaista kaappitilaa ei ollut. (Eikä minkäänlaista omaa tilaa tai rauhaa.) Tytöt kertoivat veljen nukkuvan lattialla. Maistelimme makeaa teetä ja yritimme päästä hämmennyksestä ja ihmetyksestä eteenpäin. Kellon tullessa viisi tytöt avasivat radion ja kuuntelimme hiljaa rukouskutsun.

Perhe kertoi olleensa matkalla vuoden. Saimme kuulla edellisestä pakolaisleiristä, epätietoisuudesta, elämästä 16 ihmisen kesken ja miltä tuntui olla jumissa koko perheen kanssa yhdessä pienessä huoneessa kaupungissa, josta ei tunne yhtään paikkaa ja ihmiset suhtautuvat heihin vihamieisesti.  Heillä oli setä Iso-Britanniassa, mutta koska sinne pääsy on todella hankalaa, he haaveilivat pääsevänsä pian Irlantiin. He kertoivat ikävöiden kauniista talostaan kotona ja opinnoistaan yliopistossa. Toinen heistä oli ollut lähes valmis lakiopinnoissaan, mutta arveli joutuvansa aloittamaan kaiken alusta, jos pääsisivät taas opiskelemaan. Toinen halusi lääkäriksi.

Perheen isä saapui paikalle meille yllättäen ja hetkeksi pasmat menivät sekaisin. Emme tienneet, kuinka tervehtiä tai käyttäytyä, mutta isä kätteli meidät ystävällisesti ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi kotiinsa. Isä puhui hyvää englantia ja kertoili meille Irlanti-haaveista ja turhautumisestaan. Isä koki, että heitä pidetään pilkkanaan ja totesi, ettei voinut tietää olisiko Irlannissa yhtään parempi. Oli vaikea keksiä mitään sanottavaa: emme mekään tienneet. Eikä meiltä vastausta odotettukaan.

Emme kysyneet montaa kysymystä menneisyydestä tai siitä, millaista kotimaassa oli kun he lähtivät. Uutisten ja keskuksella kuulemiemme tarinoiden perusteella tiesimme sen verran, että kysyminen ei tuntunut sopivalta. Näytimme kuvia Suomesta ja perheestämme ja he näyttivät kuvia juhla-aterialta (halusivat kokata meille sellaista seuraavalla kerralla). Veeralla oli ukulele mukana ja he halusivat kuulla jotain. Lauloimme ja soitimme yhden kappaleen, ja myöhemmin tajusimme miten hyvin se olisi sopinut tilanteeseen, jos he olisivat ymmärtäneet sanoja. Ehkä musiikki puhui silti.

Jouduimme lähtemään kiireellä, koska alkoi hämärtää emmekä halunneet liikkua pimeällä. Naiset saattoivat meidät bussille ja hyvästelivät poskisuudelmin ja toivoivat että tulisimme taas pian. Kutsuimme heidät keskukselle, mutta emme ole nähneet heitä siellä.

Kotimatkalla riitti ajateltavaa. Meille valkeni pelottavan voimakkaasti, miten helposti voisimme olla itse samassa tilanteessa. Se, ettemme ole, on silkkaa armoa. Ei mitenkään meistä kiinni, itsestäänselvyys, oikeutemme tai ansiomme, eikä mitenkään varmaa. Ainut varma ja pysyvä turva on Jumalassa. Eikä se ihan vähäinen turva olekaan,  Hän on sama ilossa ja surussa. Aina järkähtämätön ja sama ajasta toiseen. Rukoilimme, että tapaamamme ihana ja lämmin perhe saisi löytää saman turvan kaiken kokemansa keskellä.

Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.

Ps. 139:8-10

-Tuuli ja Veera

Christine

Heissan!

Melkein joka päivä astellessamme Ateenan kaduilla näemme monia kodittomia ihmisiä. Mieleen herää kysymyksiä: Miten he ovat joutuneet tuohon tilanteeseen? Miksei kukaan auta heitä? Mutta hetkinen… jos kaikki ajattelevat miksi kukaan muu ei tee mitään niin silloin kukaan ei tee mitään. Ehkä se olenkin juuri minä joka voisi tehdä jotain?

Iidan ja Hildan iltarukouksessa sydämelle nousi ajatus siitä, että voisimme yrittää auttaa kodittomia jotenkin. Seuraavana päivänä marssimme sitten koko poppoomme voimin kauppaan ostamaan kassit täyteen ruokaa ja saippuaa!

Niimpä auringon porottavassa paahteessa läksimme kohti lähipuistoa! Ennen puistoon astumista pidimme vielä pienen rukoustuokion ja pyysimme, että Jumala johdattaisi eteemme oikeat ihmiset, jotka eniten apuamme tarvitsisivat.

Löysimme puluja ruokkimasta valkohapsisen mummelin, joka raahasi varmaan koko omaisuuttaan Ikea-kasseissa. Menimme tarjoamaan ruokakassia, mutta hän vain hymyili, pudisti päätään ja kreikaksi selostaen osoitti läheiseen pusikkoon. Hämmentyneinä lähdimme käppäilemään kohti pusikkoa ja löysimme sieltä harmaapartaisen papparaisen nukkumasta tuolilla. Ajattelimme jättää pussin hänen eteensä, mutta silloin puskasta pujahti esiin valkohiuksinen, harvahampainen mummo nimeltä Christine. Sydämmellinen Christine kertoi asuneensa koko elämänsä Ateenassa, mutta emme kysyneet, mikä hänet oli johtanut kadulle asumaan. (Tällä välin harmaapartainen papparainen heräsi ja annoimme hänelle ruokapussin. Josta hän kiitti hampaattomalla hymyllään!) Hyvästelimme Christinen, joka antoi Iidalle vielä muiskauksen poskelle hyvästiksi.

Saimme kävellä välillä pitkänkin aikaa, sillä emme meinanneet yhtäkkiä löytääkään kodittomia, vaikka yleensä näemme heitä paljonkin kaduilla. Löysimme kuitenkin miehen, joka kulki roskikselta roskikselle. Juoksimme hänen perässään ja saatuamme hänet kiinni annoimme hänellekin ruokakassin. Yhden kassin jätimme pahvista ja kankaista rakennetun hökkelin ovelle. Luultavasti pienessä majassa asuu lapsiperhe, sillä sisällä näkyi pellenukkeja ja lastenrattaat. Viimeisen jätimme roskiksen reunaan, johon ateenalaisilla on tapana jättää köyhille ruokaa.

Reissumme sai meidät ajattelemaan. Suomalaisen keskivertopalkka on noin 2600e/kk ja meillä meni tähän tempaukseen 2,35e per pää. Tottakai Suomessa hinnat ovat hieman kalliimpia kuin Ateenassa, mutta pienikin teko voi kuitenkin oikeasti pelastaa jonkun päivän. Apu voi olla paljon muutakin kuin rahallista, vaikka toisen ihmisen huomioimista jollain tapaa. Oli kyseessä sitten koditon, pakolainen tai vain ihminen, jolla on tosi huono päivä. Me voidaan olla niitä, jotka pelastaa sen ihmisen päivän!

Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niinkuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Joh 13:34

 

– Iida ja Siru

Jotain taianomaista

Tervehdys taas rakkaat lukijat!

Lauantai oli jotenkin erityisen ihana päivä. Aamupäivä kului ihan normaalisti ja kaikki puuhailivat kuka mitäkin. Niin ihanaa kuin olisikin unohtaa muu maailma ja jäädä tänne auringon alle, tulevaisuus ja sen mukana pääsykokeet (kuhan ensin tietäisi mihin hakea, apuva!!) alkavat valitettavasti painaa pikkuhiljaa päälle vaikka auvoinen elämämme jatkuukin täällä vielä tovin.

Illalla saimme kuitenkin hengähdystauon tästä kaikesta kun menimme läheiselle Lykavittos-kukkulalle katsomaan auringonlaskua pakolaiskeskuksen vapaaehtoisporukan kanssa.  Paikalle tuli myös saksalaisten kristittyjen ryhmä, joiden kanssa rukoilimme ja lauloimme yhdessä ylistyslauluja. Minulle tämä hetki oli ehdottomasti matkan kohokohtia tähän mennessä. En oikein pysty edes kuvailemaan miltä tuntui ylistää Jumalaa siinä Ateenan kattojen yllä. Vaikka en tuntenut puoliakaan paikalla olevista, ja me olimme lisäksi monesta eri maasta, tuntui että se ei haitannut ollenkaan, samaa Jumalan kansaa siinä oltiin. Unohdin jopa senkin, että minulla oli oikeastaan ihan jäätävän kylmä. Nauroimme jälkikäteen kuinka hampaat kalisivat Amazing grace-laulun aikana.

Näköalatasanteella oli myös paljon paikallisia Ateenan pimenevää iltaa ihailemassa ja ihmiset tuntuivat ottavan laulumme hyvin vastaan. Jotkut ottivat videota, ja moni jäi kuuntelemaan. Erityisesti minua liikutti nähdä tasanteella virvoitusjuomia myyvän miehen laulavan mukana. Myöhemmin näin erään saksalaisen kristityn rukoilevan miehen puolesta, ja mies näytti todella kiitolliselta. Tuona iltana tuli taas jotenkin muistutus siitä, kuinka pieni on, ja kuinka suuri Jumala on. Joten eiköhän nuo tulevaisuusongelmatkin jotenkin suttaannu.

Katso video täältä!


 

P.S Illan lopuksi käytiin afgaaniravintolassa syömässä, ihan huikeen hyvvää!

 

-Hilda

Pako kaupungista

Heipssanssaa världen!

Ateenassa on melkein 4 miljoonaa ihmistä. Se tarkottaa aika montaa autonväistelyä suojatiellä, torven tuuttausta sekä ihmismassassa pujottelua joka päivä. Ottaen huomioon että Tampereella, Pieksämäellä, Viitasaarella ja Alajärvellä on aika paljon vähemmän porukkaa, se saattaa joskus vähän ottaa suomalaista neitoa hermoon. Bussi kuitenkin kulkee ja metrolla pääsee, joten ongelmaan tuli aika hyviä ratkaisuja viime viikonloppuna!

 

 

Jonkinsortin sadekausi on ravistellut meitä koko viimeviikon, joten sunnuntai-aamun sarastaessa pisarattomana hyppäsimme metroon ja suuntasimme kohti Syntagmaa (jonka ainakin oletamme olevan Ateenan ”the Keskusta”). Pakollisen turistitoiminnan elikkäs museon jälkeen suuntasimme kohti sitä päämäärää, joka oli meidät liikkeelle ajanut: Puiston rauhaa.

 

 

 

Ja siellä oli rauha: ei autoja, ei kiirettä, oli vain aikaa istahtaa ja nauttia kevätauringon lämmöstä. Päivän luontohetki oli kuitenkin varmasti satapäinen puluparvi joka olisi varmaan meihin aina silloin tällöin törmännyt jos ei oltaisi näin eteviä kyykistymään (mun äiti olisi vihannut sitä) :–)

 

 

 

Myös merituulten kutsu tuli kuulluksi: Seuraavana päivänä hyppäsimme metron jälkeen vielä bussiin, joka huristi meidät Vouliagmeni Lakelle, järvelle jossa ”suolainen ja makea vesi kohtaavat”.

 

 

Vouliagmeni Laken vesi on kuumien lähteiden takia niin lämmintä, että siellä voi kuulemma uida vuoden ympäri (Kreikassahan siis sataa lunta talvisin). Siellä me kelluttiin auringonpaisteessa ja katseltiin sinistä taivasta. Auringon mennessä pilveen Tuulin ihanaihana lämpöinen villapaita herätti kuitenkin kateutta, ei se ihan vielä kesä ole vaikka ei sitä kukaan taida myöntää.

 

 

 

Sisäiset eräjormamme oli myös pakko herättää henkiin: yritimme kovasti painaa mielen taka-alalle ajatukset torakoista ja käärmeistä kiivetessämme järveä ympäröivää vuorenrinnettä sandaalijaloillamme. Helpompikin reitti kävelypoluille olisi myöhemmän tiedon mukaan ollut, mutta ainakin törmättiin suloiseen oranssipaitaiseen mummoon, joka oli tosi auttamishaluinen mutta ei ikävä kyllä puhunut sanaakaan englantia. (eikä muuten mitään hajuu mitä se siellä vuorenrinteellä teki)

 

 

On kovasti Kreikka laittanut miettimään, mitä Jumala oikein ajatteli kun loi tätä maailmaa. Meidät ympäröi sellainen kukkaloisto, mikä pesee mennen tullen ihan kaiken mitä ihminen voisi ikinä edes haaveilla saavansa aikaan. Hauska sattuma: pari päivää sitten mulla soi yhden hyvän bändin (Idän Ihmeet) eräs hyvä biisi (Maailman värit) päässä ihan koko ajan taukoamatta. Se tiivistää aika hyvin sen kaiken mitä ympärillä oli.

(kannattaa kuunnella.)

 

Kotia kohti tallustaessa meidät vielä kohtasi suuri onnettomuus: ei tullut yhtäkään jätskikioskia vastaan! Sitten pienoisen operaation ja kolmen eri kaupan kiertämisen jälkeen meidän pakastin kuitenkin sai kirsikkajäätelöpaketin asukkaakseen (vitsi Kreikkalaiset on outoja miten niillä ei edes myydä jätskiä kaikissa kaupoissa).

 

 

Luonnon rauha sai meiltä suuren hyväksynnän, sitä varmasti kaikki suosittelemme silloin tällöin harjoittamaan!

 

Hyvää yötä maailma see juu!

 

– Iida

 

Kaalinpäitä ja pikkuautoja

Heij taas!

Viimeisinä kahtena päivänä olemme työskennelleet Heria Voithias-pakolaiskeskuksella ja ollaan alettu päästä jo aika hyvin sisälle hommiin.

Keskiviikkona lähdimme aamusta keskukselle. Ennen pakolaisten saapumista paikalle pidimme rukoustuokion, valmistimme ruokaa ja järjestelimme kaiken valmiiksi. Oli ihanaa aloittaa työt rukouksella. Kaikki saivat rukoilla omalla kielellään tai englanniksi ja yhtäkkiä rukouksen kesken saatoimme ruveta laulamaan ylistyslauluja. Siinä pöydän ääressä sitä vain mietti, kuinka mahtavaa on, että näin moni on lähtenyt eri maista auttamaan epätietoisuudessa eläviä pakolaisia.

Oli myös mukavaa tehdä yhdessä ruokaa pakolaisille ja työntekijöille. Kuorimme ja pilkoimme porkkanoita, perunoita, sipuleita, kaaleja,…

 

Hymy ei hyydy likaisimmankaan puurokattilan ääressä!

 

Ennen ruokailun aloitusta lauloimme kaikille opettelemamme laulun. Lauloimme Jeesus meitä rakastaa suomeksi, englanniksi ja farsiksi. Oli hauskaa kun lapset tulivat eteemme seisomaan ja yksi kiljahti laulumme lopuksi! Ihmiset olivat iloisia kuullessaan meidän laulavan omalla kielellään ja tuntui hienolta, että pystyimme niinkin pienellä asialla ilahduttamaan. Itselleni tilanne oli hyvin kuumottava ja menin täysin pois mukavuusvyöhykkeeltäni, sillä julkisesti laulaminen vieläpä esiintymismielessä tuntuu hirveältä ajatukselta! Loppujen lopuksi tilanne olikin mukava ja voitin pelkoni! Lauloimme myös seuraavana päivänä naisten suihkupäivässä saman laulun ja naiset pitivät siitä kovasti ja ainakin osa ymmärsi farsin kielemme, jes!

 

 

Tuuli ja Hilda touhusivat näinä päivinä enemmän keittiössä ja minä ja Iida taas vietimme aikaa lasten kanssa. Oli mukavaa kun lapset innostuivat leikkimään ja touhuamaan kaikenlaista. Pakolaisleirillä ei varmaan leluja paljon olekaan, joten nämä lienevät lapsille juhlapäiviä. Hämmentävää ajatella miten erilaisen lapsuuden nämä lapset kokevat. Itse on saanut olla niin etuoikeutettu monessa asiassa. He ovat joutuneet elämään huonoissa oloissa ja jättämään kotinsa ja kaiken taakseen matkatessaan hyvin vaarallisen matkan Kreikkaan. Monen perheet ovat aivan hajallaan. Äiti tai isä on saattanut lähteä yksin tai yhdessä osan lapsista kanssa jatkamaan matkaa Kreikasta eteenpäin tai joku on voinut jäädä kotimaahan. Tilanteet ovat hankalia ja monimutkaisia.

On kuitenkin hienoa, että pakolaisilla on paikka, jossa järjestetään ohjelmaa, tarjotaan ruokaa ja vaatteita sekä autetaan monin eri tavoin. Oli ihanaa nähdä kuinka esimerkiksi lapset iloitsivat siitä hetkestä kun saivat olla vähän aikaa leikkiviä lapsosia eikä tarvinnut murehtia mistään ulkopuolella olevasta. Voi sitä ilon määrää!

 

Pojat innostuivat autoilemaan vauhdikkaasti ympäri keskusta!

 

Sydämelleni jäi kuitenkin erityisesti yksi lapsi. Kun oli aika lähteä keskukselta, hän oli kauhean surullinen eikä millään halunnut lähteä pois. En tiedä, millaisissa oloissa hän asustaa, mutta onneksi voimme kaikissa tilanteissa luottaa siihen, että kyllä Jumala kantaa jokaista näistä ihmisistä.

 

Hetkeks unohtaa,
sä voit lapsonen,
sen kaiken minkä
teki eilinen.

Vain katsoa voin,
sanoja osaa en.
Mun sydämeeni jäät,
oot käsissä Jeesuksen.

 

-Siru

 

Töitä ja huveja

Heissan! Paljon on tapahtunut viimeisten neljän päivän aikana. Tuntuu kuin oltaisiin oltu täällä paljon kauemmin kuin kuutisen päivää. Reitti keskustaan on jo hallussa ja lähikaupat ja naapurin leipomo ovat tulleet tutuiksi.

Perjantaina oli ensimmäinen päivä Heria Voithias (Helping Hands)-keskuksella ja se sujahti hujauksessa. Keskusta lähestyessä kadut tuntuivat muuttuvan karummiksi, huomasi selvästi että tultiin pois turistialueelta.

Keskus tarjoaa pakolaisille erilaista apua ja aktiviteettia neljänä päivänä viikossa. Perjantaina oli auki teetupa, johon pakolaiset saivat tulla nauttimaan teetä ja toistensa ja keskuksen työntekijöiden ja vapaaehtoisten seuraa. Tulimme paikalle aamupäivällä, jolloin saimme lyhyen alustuksen. Kielimuuri tuotti hieman tuskaa mutta seurailimme mukana ja saimme työtehtävät: osa vahti ja leikki pienimpien lasten kanssa, osa askarteli ja puuhaili isompien lasten kanssa ja osa auttoi keittiössä. Kun ovet aukesivat pakolaisille, hiljainen keskus oli hetkessä täynnä säpinää, vilkasta keskustelua usealla kielellä, musiikkia, lasten huudahtelua ja suomalaisen näkökannalta hyvin intensiivistä ja railakasta äänimaisemaa. Miehet pelasivat shakkia, lapsille oli pyhäkoulua ja naiset keskustelivat vilkkaasti kotimaassaan työskennelleen vapaaehtoisen amerikkalaisnaisen kanssa. Neljä aukiolotuntia jättivät meihin pökertyneen olotilan ja hivenen soivat korvat.

 

 

 

Viikonloppuna ja tänään maanantaina olemme tutustuneet eri puoliin Ateenasta. Lauantaina käytiin erään suomalaisen lähettiperheen kanssa köysihissillä ihanalla Parnitha-vuorella, ulospääsy hissiltä itse vuorelle vei mahtipontisen kasinon läpi (?!). Sunnuntaina kirkkoreissu meni pipariksi aikataulusekaannuksen takia (luultiin tulevamme englanninkieliseen messuun juuri ja juuri ajoissa ja ihmeteltiin kun kaikki olivat niin tiukasti paikallaan ja virsi alkoikin saksaksi, kävi ilmi että tultiinkin paikalle saksalaisen palveluksen loppuvirren aikaan), mutta otettiin Akropolis temppeliraunioineen haltuun ja kierreltiin kauppoja ja Plakan söpöjä katuja. Illalla kakkuhimo yllätti meidät ja syöksyimme uskomattomilla parkour-loikilla portaat alas ja kadun toiseen päähän lempileipomoon, jonka luulimme menevän kolmen minuutin kuluessa kiinni. (Olikin auki vielä melkein kolme tuntia, myyjää nauratti.) Kakut saatiin ja tuhottiin ryhmähengen nostattamisen nimissä.

Sinne mentiin!

 

 

(Eläydyimme kasinotunnelmaan pienillä tanssibailuilla käytävällä.)


Parthenonin temppeli (?) Akropoliksella ja me.


Huomenna jatkuvat työt keskuksella. Toiveissa on, että keskuksen työt tulevat tutuiksi, olisimme enemmän hyödyksi kuin tiellä ja että oppisimme pikku hiljaa kohtaamaan keskukselle tulijat melkoisen suuren kieli- ja kulttuurimuurin yli. Onneksi voi luottaa siihen, että Herra on meidän kanssa!

 

Appelsiinien luvattu maa

Heippa maailma turvallisesti perillä ollaan!

Keskiviikkona puoliltapäivin saavuimme Kreikan kamaralle (eli ollaan oltu täällä jo 35tuntii hurjaa), ja yhä hengissä! Matka alkoi kyllä jo kolmelta yöllä brutaalin aikaisella herätyksellä (taistelua on käyty oliko kyseessä edes aamuyö vai ihan rehellinen yö), jolloin autojen nokat kääntyivät kohti Helsinki-Vantaan kenttää. Yöllä sitä ei ehkä ihan tajunnut, mutta siinä oli kuitenkin meidän huikean seikkailun alku!

 

 

 

 

 

Saksassa vaihdon jälkeen olivat viimeisetkin suomalaiset kadonneet näköpiiristä, ja väki alkoi paljon enemmän muistuttaa välimeren alla paistattelevaa kuin suomalaisessa maaliskuussa kärsivää ihmistä. Parin tunnin lentämisen jälkeen muutamat säälittävät torkkumisyritykset saivat jäädä, kun pilvien lomasta alkoi paljastua TATTADADAA: Kreikan saaret!!

 

 

Maahan onnellisesti päästyämme ja Kreikan erilaisuudesta toivuttuamme (täällä vesihanasta pitää PAINAA, ei vääntää kauheen hankalaa) karautimme takseilla kohti kotiamme, marmoriportaiden luvattua maata (ja meillä on kattoterassi!) Melkein samantien läksimme kohti jokaviikkoista, isoa vihannestoria joka on ihan meidän talon vieressä. Ja mikään ei kyllä sekoita liikennettä yhtä tehokkaasti kuin se jokaviikkoinen, keskelle katua asemoitu vihannestori (taksikuski-parka). Torikierroksen jälkeen olimme varmoja kahdesta asiasta: vihannekset on täällä halpoja kuin saippua ja appelsiineja on ihan joka paikassa <3

 

 

 

Illalla kävimme vielä syömässä pita gyrokset (en ees tiiä kirjotetaanks se noin), ja sitten pienen iltahappihyppelyn jälkeen suuntasimme jo kotia sekä unipuuta kohti.

 

Tänä aamuna oli taas armo uus: saimme herätä ihanaan auringonpaisteeseen ja pannulla paistuvan munakkaan porinaan! Paitsi Siru ja Outi ketkä kokkasivat sitä munakasta. Hidas aamiainen kattoterassilla meni mönkään koska meillä on jotenkin taipumuksena tämä aikatauluista myöhästely, joten pika-aamiaisen jälkeen sujautimme jalkamme lenkkareihin ja suuntasimme valloittamaan Ateenan katuja!

 

Päämäärämme oli päätyä Areiopagille, suurelle kukkulalle Akropoliksen kainalossa, jolla vaikkapa Paavali on pitänyt puheitaan. Matkan varrella sijaitsevat upeat ortodoksikirkot ja suloiset putiikit (varsinkin eräs tietty sandaalikauppa<3) saattoivat kuitenkin hidastaa etenemistahtiamme hieman, mutta hitaasti mutta varmasti kuitenkin lähestyimme Areiopagia.

 

Plagan kaupunginosaan saavuttuamme oli aika ensimmäiselle tauolle (mutta eihän me nyt millään yhden pysähdyksen taktiikalla tien päällä olla hohoo). Ja söpö kahvila se olikin, siellä oli tuolinpäälliset tehty räsymatoista!

Kun lopulta saavuimme määränpäähämme, uljaalle Areiopagille, olivat tunnelmat varsin mykistävät. Ensinnäkin olimme juuri kävelleet samoja, tappavan liukkaita ja jyrkkiä portaita kuin Paavali 2000 vuotta sitten. Ja toiseksi olimme niin väsyneitä että lepo-ja evästauko kuulostivat varsin hyvältä ajatukselta. Aikamme maisemista ja auringosta nautittuamme suuntasimme mutkien kautta (torit ja kauppakeskukset kotimatkan varrella ovat tietynlaisia häiriötekijöitä) kohti kotia.

Kukkula tuolla keskellä kaikkea on meidän tuleva lenkkipolku. (help)

 

 

Illalla suunnittelimme vielä huomisen päivän pyhäkoulua: edessä on ensimmäinen päivä pakolaiskeskuksella, hurjaa! Iltaraamisten ja kreikkalaisen jogurtin feat. mansikat jälkeen oli hyvä rauhoittua, kuka nukkumaan, kuka kirjoittamaan blogia keittiön lattialle. Hyvää yötä Jeesus myötä maailma, saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan!

–  Iida